I Travel to Share Things

Muistatte varmaan aiemman postaukseni George Clooneyn uusimmasta elokuvasta Up In The Air? Tutustuttuani paremmin elokuvan arviointeihin ja sisältöön IMBd:n sivuilla, törmäsin seuraavaan quoteen:

Ryan Bingham: If you think about it, your favorite memories, the most important moments in your life... were you alone? Life's better with company.

Literally, pysähdyin hetkeksi täysin luettuani ko. pätkän. Olen jo pitkään etsinyt inspiraatiota kirjoittaakseni siitä, miten omakohtainen näkemykseni yksinmatkustamiseen on muuttunut. Mietin aihetta viimeksi eilen (matun ollessa jo hämeenlinnassa, jonne minäkin lähden tänään) viinilasillisen ja webin (geek) äärellä.

Vaihto-opiskeluni ajan reissasin suurimmaksi osaksi yksin. Noustessani busseihin, juniin, uusien tuttavuuksien kyyteihin ja lentokoneisiin, olin yksin. Nautin siitä vapauden tunteesta, joka vei minua minne halusin ja jota kukaan muu kuin minä, ei pystynyt kontrolloimaan. Heräsin yksin, söin yksin ja painoin pääni tyynyyn mitenpä muuten, kuin yksin. Ellen sitten sattunut olemaan niin onnekas, että dormissa nukkui joku toinen samaan aikaan.

Hetkinen, sanoinko juuri "onnekas"? Kyllä. Nykyiset fiilikset ovat vaikuttaneet käsitykseeni siitä, minkälaista reissaamiseni loppujen lopuksi oli. En väitä, ettenkö olisi halunnut painautua jonkun kylkeä vasten tai toivottaa hyvät yöt jollekin, kenet tunnen. Jaoin aamiaiseni muutamia kertoja samassa hostellissa asuvien ihmisten kanssa ja muistelen niitä hetkiä edelleen suurellä lämmöllä. Lähdettyäni kaupungille, nähtävyyksien pariin tai minne tahansa uusille huudeille, olisin mieluummin eksynyt jonkun kanssa, kuin yksin. Näitä asioita miettiessäni koen joskus surullisuutta, joskus iloa mutta useimmiten ylpeyttä siitä, miten paljon olen oppinut ja kehittynyt matkani varrella. En väitä enkä sano, että tieni tähän pisteeseen olisi vaatinut reissaamistani - sen voi oppia monella muullakin tavalla. Minun kohdallani se kuitenkin sattui isän vanha reppu selässäni.

Vaikutun harvoin, mutta silloin sitäkin lujemmin. Vaikka elokuva ei ole niin spektaakkelimainen kuin joku saattaisi kirjoituksistani kuvitella, iski se minuun kovemmin, kuin mikään muu elokuva aiemmin. Haaveet ja turha vouhotus (huom, omalla kohdallani) yksin reissaamisesta, asumisesta ja olemisesta, asioiden näkemisestä ja kokemisesta ovat muuttuneet kertalaakista. Nämä tapahtuivat siis jo tavattuani Matun, mutta pääsin vihdoin purkamaan sanoiksi sen, mitä tunsin ja koin oman vaihtoseikkailuni aikana. Nostin liian korkealle jalustalle sellaisia asioita, jotka eivät sinne kuuluneet. Yliarvostin erakoitumista, yksinolemista ja omaa olemistani. Tuijotin ehkä liiankin sokeasti omaan napaani, sillä halusin kaiken heti ja vain itselleni. En osannut enkä edes halunnut jakaa kokemiani asioita - iloja ja suruja, yllätyksiä ja kaikkea sitä, mitä matkustaminen pitää sisällään. Miksi minun piti piilottaa ne muilta?


Koska loppujen lopuksi se vaan on niin, että parhaat muistot koetaan yhdessä jonkun kanssa. Ettekä usko miten hyvältä tuntuu päästä vihdoin kirjoittamaan auki se asia, joka on muuttanut minua eniten tähänastisessa elämässäni. En vaihtaisi päivääkään mutta tiedän, että tulevaisuudessa aion nauttia reissuista ja olemisesta yhdessä muiden ihmisten kanssa. Jakaminen on kaksinkertainen ilo eikä kenenkään pitäisi jättää sitä mahdollisuutta käyttämättä. :)

***

Materiaaliluopumisestani on mainittu myös edellä mainitussa blogikirjoituksessa sekä täällä, jossa aihealue pyörii tyylin ja omien mieltymysten seassa.