Londiniumin takapihoilla

Palataan hetkeksi takaisin Lontooseen. Viimeisin reissu trenditietoiseen miljoonakaupunkiin oli onnistunut kaikkine kulinaristisine kokemuksineen harmaasta sadesäästä huolimatta. Kun syksyllä 2008 vietimme viikon roomalaisten perustamassa Londiniumissa, oli sää aurinkoinen ja lämmin. Toista oli vuoden 2010 kolea, tihkuinen ja märkä kevät.

Kaupungin arkkitehtuuri vaihtelee jo kortteleittain, eikä mielenkiintoisista kaupunginosista ole puutetta. Mitä viime kerralla emme tehneet, kävimme nyt läpi sitäkin hanakammin - käveltyämme (kuten jo edelliselläkin kerralla) ohi kohteidemme ja ulos kartalta näimme paljon sellaista, mihin kohdeturistit eivät törmää. Tottakai minunkin on nähtävä ne suurimmat ja tärkeimmät nähtävyydet, mutta sen jälkeen paukkaan mieluummin tutkimaan kaupungin sivukatuja ja pieniä kuppiloita, kuin keskittyisin kaupungin suurimpiin ja tunnetuimpiin ostoskatuihin tai trendikuppiloihin.

Matun kanssa olikin jo puhetta siitä, että Lontoon pubikierroksesta pitäisi ottaa jokavuotinen tapa. Missä ovat ne oman kotimaan välittömät, aidot ja hyväntuuliset, hämyiset pubit? Britti-pubien ovien sulkeutuminen ennen puolta yötä (se ainoa miinus) juontaa juurensa toiseen maailmansotaan, jolloin työmiehet piti saada aikaisin aamulla ylös rakentamaan pommeja. U know, no bombs, no changes. Miesten tapana oli paukata kulmakunnan pubiin aina duunien jälkeen, jonka vuoksi oli säädettävä laki takaamaan miesten työkunto heti aamusta. Nerokasta? Ehkä, mutta sota ei. Eikä se, että nykyturistit eivät saa nauttia paikallisesta iloisuudesta kuin iltayhteentoista saakka.