Aika ajoin (oikeasti hyvin usein) koen valtavaa kaipuuta maailmalle. Koen tarvetta rakentaa pesää eri maihin, kaupunkeihin, paikkoihin, erilaisten ihmisten keskuuteen, joen tai järven rannalle, kerrostalon kattohuoneistoon, kellarikämppään tai baarin yläkertaan. Koen, että minun pitäisi saada asua vähintäänkin kaikilla mantereilla. Suuruudenhulluus tuppaa sumentamaan ajatusmaailmani kerta toisensa jälkeen.
Tai.. Miten niin? Miksi emme vain myisi koko (pientä) omaisuuttamme ja muuttaisi Tarun lailla Manchesteriin? Vaihtoehtoisesti voisimme lähteä opiskelemaan ulkomaille kuten graafikkosiskoni, jota kutsuvat kolmen vuoden tanssikoreografian opinnot brittilän Sunderlandissa. Siskon poikaystävä (myöskin graafikko) jatkaa sen sijaan opintojaan San Fransiscossa maalaten kaupunkimaisemia pleikka-jne-mitälie-pelien taustoille. Mieletöntä! Lukioaikainen ystäväni lähtee jatkamaan teatterialan maisterinopintoja Saksaan suoritettuaan ensin opintonsa Damissa.
Lapista kotoisin oleva ystäväni saa viikonloppuna luokseen italialaisen poikaystävänsä, johon tutustui hetki sitten päättyneellä erasmusvaihdollaan Pariisissa. Sara ja Martti asuvat jo kolmatta vuotta Kuopiossa, jonne Sara jäi ihastuttuaan vaihtonsa aikana Suomeen (ja HIMiin) sekä rakastuttuaan Marttiin. Sara on sama tyttö, kenen luona, Imolan maaseudulla, vietimme viime uuden vuoden.
Elämä on liian lyhyt siihen, että jäisin vain miettimään mitä ehkä joskus haluaisin tehdä. Tai missä haluaisin asua. Suuret suunnitelmani ovat tulleet siihen pisteeseen, että ehdotan kaiken ylimääräisen säästämistä ja pitkän reppureissun heittämistä jonnekin päin maailmaa Matun valmistuttua parin vuoden päästä. Sen jälkeen voisimme perustaa oman vierasmajan johonkin mieltäylentävään paikkaan ja jäädä sinne, kunnes saisimme homman toimimaan ja ensimmäiset työntekijät leipiimme, jotta voisimme palata vierailulle Suomeen. Mieluiten tietenkin kesällä, lautailla nyt pystyy keskellä (ulkolaista) kesääkin kunhan valitsee sijaintinsa oikein.
Haaveita ja unelmia pitää olla, tässä niistä yksi. Tiedän ettei Matu osaa vielä suhtautua ajatukseen ulkomailla asumisesta, mutta uskallan väittää tulevan kuukaudenmittaisen reissun avaavan silmiä aiemmin vain lyhyitä pyrähdyksiä (viikosta kahteen, kuten suurin osa meistä) harrastaneelle komistukselleni. Vajaa viisi kuukautta Italiassa on tehnyt omalla kohdallani tehtävänsä.
Yksi suuri päätös on kuitenkin tehty. Paljastan sen kuitenkin vasta, sanotaan nyt vaikka elokuun 13. päivä perjantaina. Arvatenkin tuo päivä on varmasti monen muunkin ihmisen onnenpäivä? Ü
Tunnisteet: mietintämyssy